Viesti entisille puheenvuorolaisille

Terve!

Moni teistä, syystä tai toisesta on lähtenyt Puheenvuorosta. Uskon, että jokainen lähtijä merkitsee menetystä avoimuudessa.

Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta jotakin mieltä pitää yhteiskunnasta ja politiikan tekemisistä olla ja tuoda se julki, jotta avoimuus toteutuisi.

Moni perustelee lähtöään omalla tavallaan. Ymmärrän, että blogin pitäminen Uuden Suomen puheenvuorossa on aikaa ja välillä voimiakin vievää työtä. Joskus se käy raskaasta työstä.

Henkilökohtaisesti en voi hurrata, että Uuden Suomen puheenvuorosta on lähtenyt sellaisia kirjoittajia kuin Pekka Siikala, Reija Härkönen, Husein Muhammed, Irma Hirsjärvi, ym, ym. He toivat uusi näkökulmia puoluepoliittiseen keskusteluun ja erityisesti maahanmuuttokeskusteluun.

Edellisen kirjoitukseni kommenttiketju on oiva esimerkki siitä, että asiallisesti kirjoituksen aiheesta ei olla valmiita keskustelemaan, jos ja kun esimerkiksi maahanmuutosta ja/tai maahanmuutajista kirjoitetaan muuten kuin kielteisesti tai uhkakuvina.

Viime viikolla ei ollut ainut tai ensimmäinen kerta, kun olen pohtinut jättää blogini sellaisena kuin se nyt on ja ”antaa muiden mekastaa”. Lähteminen muiden kommentoinnin takia on kuin antaisi periksi.

Joku kysyi, että miksi kirjoitat, kun et ole missään puolueessa eikä sinulla ole poliittisia pyrkimyksiä. Olen äiti ja utelias yhteikunnan jäsen, joka haluaa, että tulevilla sukupolvilla olisi edes yksi blogi tarjoilla, jossa asioita ja ilmioita tarkastellaan muustakin perspektiivistä kuin konservatiivisesta näkökulmasta.

Liberaali ja oikeudenmukainen loppuun asti siis. Ja onhan se nyt niin, että omasta sananvapaudesta ei pidä luopua vain siksi, koska joku tai jotkut, jotka ovat kanssani eri mieltä, näin haluavat.

Moni, joka on lähtenyt Puheenvuorosta kirjoittaa nykyisin muualla. Halauksia sinne!

masa

Tekemällä oppii.

Kiitoksia kaikille, jotka jaksavat olla mukana!

Mainokset

Näkymätön työpanos

Entinen kokoomuslainen politiikko Raimo Ilaskivi kirjoitta omassa Uuden Suomen blogissa pakolaisvirrasta. Ilaskivi kysyy myös paljonko se tulee maksamaan ja kuka maksaa.

Keskustelu oli yksipuolinen tyylin ”meidän lapset tulevat maksamaan suuret laskut” jne. Joka tapauksessa, olisi turvapaikanhakijoita tai ei, lasku tulee olemaan suuri. Kommentoin: ”Laskelmiin pitää lisätä tulevien veronmaksajien (turvapaikanhakijoiden) yhteiskunnalle tuomaa rahaa. Jos ja kun Suomi onnistuu hyvin kotouttamistyössä niin moni turvapaikanhakija tulee maksamaan takaisin Suomen valtiolle ja meille veromaksajille sijoittamamme rahaa heihin. Olemme me kaikki aina alussa vain menoeriä, mutta moni meitä tulijoistakin maksaa nyt veronsa.

Siihen keskusteluketjuun tuli yksi henkilö, joka kirjoitti näin: ” 80 % maahantulijoista on työttöminä, niin se tarkoittaa, että osa heistä todellakin työllistyy. Se, että sinä kuulut viimeksi mainittuihin, ei muuta kokonaiskuvaa yhtään miksikään.”

Sanotaan, että yksi pääskynen ei kesää tee, mutta kun pääskysiä on enemmän kuin luullaan, kokonaisuus on valoisampaa kuin halutaan myöntää.

Jotakin kielteisestä asenteesta maahanmuuttajia kohtaan kertoo se, että väitetään ”totuutteena”, että 80 % maahanmuuttajista on työttömänä. Oikea luku on noin 29%!!! Vaikka työtä siis tehdään, hankalia ja jopa pienellä palkallakin, tunnustusta ei anneta vaan luotetaan suurenteleviin ”faktoihin”. Hyvä kysymys on kuinka se kielteinen asennoituminen maahan muuttaviin ihmisiin heijastuu heidän työmahdollisuuksiin.

Tänään Yleisradion uutisissa sanotaan, että ”taloustutkimuksen mielipidekyselyn mukaan yli puolet (51 %) haastatelluista katsoo, että suurin osa maahan jäävistä turvapaikanhakijoista jää työttömiksi ja elää sosiaalietuuksilla.” Miten muka se mielipiede tulijoista voisi olla toisenlainen, kun julkinen keskustelu pohjautuu enemmän, kuin tilastoituun faktaan ja asiantuntijoiden väittämiin, ennekkokäsityksiin ja huhuihin.

Suomen haaste ei ole vain turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien kotouttamistyössä vaan myös kansalaisten kielteisten asenteiden muuttamisessa. Ei kovin pitkälle päästään, jos varmuuden vuoksi lähtökohtaisesti ajatellaan kielteisesti asiasta kuin asiasta, tässä tapauksesta myös työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Sellaisista, joita tänne Suomeen halutaan.

80% työttöminä

Surullinen kuva Suomesta

Avasin Yleisradion sivut ja järkytyin. Turha toivoa, että kuva ja otsikko olisivat toisesta kaukaisesta maasta. Uutinen kertoo, että Lahdessa mielenosoituksen lisäksi mentiin jo terrorin puolelle. Näin siis toimivat aikuiset hupupäiset suomalaiset Suomen lippu kädessä.

Yksi mielenosoittajista oli pukeutunut Ku Klux Klan -asuun . Asu on kanta valkoisen ylivallan puolesta ja tässä tapauksessa maahanmuuttoa vastaan.

Uutisen mukaan ”mielenosoittajat” heittelivät ilotulitteita ja huusivat solvauksia pakolaisia kohtaan, joissa oli myös lapsia ja sylivauvoja. Tuo ei ole enää kritiikkiä maahanmuuttopolitiikkaa vastaan vaan silkka hyökkäys ihmisiä kohtaan. Tuon teon takana ei ole pelokas vaan vihainen ihminen, vihainen aikuinen.

Tuollaisella toiminalla ei ole mitään tekemistä asiallisen protestoinnin kanssa. Toivon mukaan poliisi tutkii ylilyöntejä. Nyt tämä aika ei anna tilaa epäröinnille ja fyysisen ja henkisen väkivallan ymmärtäminen kaikissa olosuhteissa ja tapauksissa on väärin.

On surullista, että näin tapahtuu Suomessa.

Hupupäinen mielenosoittaja

Sensaatiohakuisen otsikoinnin seuraukset ja tulijan tietotarve

Yle Kymenlaakson toimittaja Minna Heikura kirjoitti uutisen Kouvolan hätämajoitustilan perustamisesta. Kirjoituksen erikoisuus on siinä, että teksti ei vastaa edes yhdellä sanallakaan otsikkoa. Otsikon perusteella moni kuitenkin on tehnyt sen johtopäätöksen, että ”ne kiittämättömät turvapaikanhakijat voivat lähteä sinne mistä tulivat, jos vastaanotto-olosuhteet eivät miellytä”.

Toimittajan otsikko herättää epäluuloa vaikka uutisessa, toimittaja ei pysty edes pienellä sanllakaan antamaan otsikolle katetta. Voi siis kysyä Yleltä, miksi sellaisia toimitustapoja hyväksytään? Suomen journalistin liiton sivuilta luin, että julkisen sanan neuvosto on antanut langettavia päätöksiä silloin, kun lukija ei ole löytänyt juttujen teksteistä katetta otsikoille.

Ylen Kymenlaakson otsikosta sen verran, että jos tulijat pettyvät suomalaisiin majoitusolosuhteisiin, se voi johtua siitä, että heillä on ollut korkeita odotuksia Suomen suhteen. Muualla maailmassa kiiltokuvat Suomesta ja Euroopasta saattavat vaikuttaa siihen, että tulija kuvittelee tulevansa paratiisiin. Onko rikos yrittää saavuttaa paratiisia ja parantaa elämänsä? Moni puhuu ”elintasopakolaisista”, joka haluaa vain käyttää sosiaaliturvan. Itse näen, että ihminen, joka haluaa parantaa elämänsä laatua, on valmis tekemään työtä sen eteen. Sillä ei pitäisi olla merkitystä, tuliko edistyshaluinen ihminen Tornion kautta vai suoralla lennolla. Eikö Suomi tarvitse nimenomaan niitä aloitekykyisiä ihmisiä?

Mielikuvista Suomesta se verran, että kun muutin Suomeen en tiennyt Suomesta kovin paljon. Kun saapuin Suomeen minulle oli yllätys, että Suomessa oli alkeellisia  kesämökkejä, joissa vesi haettiin kaivosta ja oli ulkokäymälöitä ihan kuin kehitysmaissakin! 90 -luvulla Tampereella sellaisia oli ja ihan Pispalassakin.

Toisin kuin nämä tulijat, jotka laittavat rahansa ja henkensä valoisan tulevaisuuden eteen itse tulin melkein suoralla lennolla puolisoni ja hänen sukulaistensa lämpimään syliin.

Tulijat eivät ole tottuneet siihen ajatukseen ankeasta ja kylmästä Euroopasta ja sen hyväksyminen vaatii sinnikyyttä. Moni varmasti lähtee muualle. Luontoon sopeutuu tavalla tai toisella vaikka kovalla tahdolla. Ihmisiin sopeutuminen vie enemmän henkisiä voimia riippuen vastaanottavista ihmisistä. Sen suhteen Suomi on myös valitettavasti välillä armoton. Parasta olisi, että tulijat eivät vähällä suomen kielen taidolla pysty lukemaan kaikenlaista vihapostia mitä lehtien ja somen palstoilla ”arvoisat huutelijakansalaiset” kirjoittelevat. Rumasti ja ilkeästi kirjoittelevat ovat vähemmistössä, mutta he muodostavat hyvin äänekkään vähemmistön.

Parasta tulijoiden ja yhteiskunnan kanalta olisi, että suomalaiset, jotka parhaiten tuntevat miten Suomessa tulee elää ja toimia, neuvoisivat ja opastaisivat tulijoita.  Kukaan ei ole mestari syntyessään ja voihan vaikkapa irakilaisille Suomi tuntua alussa kuin olisi tullut toiseen avaruuteen. Enemmän kuin jutustelua, tietoa ja taitoja toimia täällä tarvitaan. Vankka tietopohja on hyvä alku uuteen elämään uudessa paikassa sovussa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Ylen Heikuran kaltainen otsikointi luo turhaa vastakkainasettelua, huutelua ja turvapaikanhakijoiden tuomitsemista. Nyt tuollaisten otsikoiden perusteella julkisessa keskustelussa ei kritisoida vain maahanmuuttopolitiikkaa vaan myös ihmisiä, tulijoita. Tulijat ja Suomi eivät kehity huutamalla ja tuomitsemalla vaan tiedolla ja taidolla.

Ylen uutinen

Kuvakaappaus Ylen uutisesta.

Fiksut selviävät haasteista voittajina

Silmakääntotemppu, käärmekeitto, mielenosoitukset, suurmielenosoitukset, turvapaikanhakijat, jne, jne. Erikoiset sanat erikoiselle ja haastavalle ajalle.

Vuodesta 2007 olen seurannut keskustelua maahanmuuton ympärillä. Koko tämän ajan niin itseään kutsuvat ”maahanmuuttokriitikot” ovat haluneet muuttaa Euroopan ja Suomen maahanmuuttopolitiikkaa, koska se on ollut heidän mukaansa liian liberaalista, liian löysää, liian houkuttelevaa ja epäonnistunutta. Eduskuntavaaleista 2008 tähän asti valtuustoihin ja eduskuntaan on valittu sellaisia ”maahanmuuttokritiikoita” muuttamaan Suomen ja samalla Euroopan suuntaa.

Joko taistelu on jäänyt vain sanahelinäksi, aikomukset tai keinot ovat olleet täysin väärät, niin viime päivien suurten pakolaismäärien tulo Suomeenkin (8 200 henkilöä) tekevät ”suuresta taistelusta löperöä maahanmuuttopolitiikkaa vastaan” turhan hankkeen, pelkän vitsin tai utopian. Liian tiukka maahanmuuttopolitiikka on tarkoittanut sitä, että sotaa ja kauhua pakenevien ihmisten on turvauduttava entistä enemmän rikollisten salakuljettajien armoille.

Jo jonkun aikaa sitten ihmisoikeusjärjestöt ovat vaatineet, että EU:n pitäisi luoda yhteistä maahanmuuttopolitiikkaa ja mahdollistaa virallisin väylin ihmisten tulo unionin alueelle. Toisin on kuitenkin käynyt ja nyt tilanne ei ole paljoakaan EU: n päättäjien, varsinkaan ”maahanmuuttokriitikoiden” hallittavissa. Maahanmuuttokysymykset ovat globaaleja. On sinisilmäisyyttä luulla, että kotimaisin keinoin voitaisiin vaikuttaa maailmanlaajuiseen maahanmuuttoon tai edes alueelliseen maahanmuuttoon. Missä ovat olleet toimet Syyrian kriisin ratkaisemiseksi, miksi Venäjän osuutta ja kenties avaimia Syyrian kriisin rauhoittamiseksi ei ole noteerattu? Tänään luin, että nyt ollaan Brysselissä huolissaan, koska Venäjä lähettää humanitääristä apua Syyriaan ja Venäjä voi vahvistaa asemansa alueella. Entäs sitten? Kysyisin vielä maahanmuuttokriitikoilta, että missä ovat olleet humanitääriset avustukset pakolaisleireihin, miksi ei kehitysmaiden viljeilijöitä auteta pärjäämään kansainvälisillä markkinoilla, jotta he jäisivät kotiin ansaitsemaan elantonsa. Miksi kehitysyhteistyötä leikataan? Pitkäkestoisella talouspolitiikalla voitaisiin vaikuttaa maahanmuuttoon, jos tarkoitus on vähentää sitä. Olisiko se niinkin, että suuri tulijoiden määrä hyödyntää teidän poliittisia intressejään? Leikataan samalla kotouttamisrahoja ja näin kukaan ei kotoudu ja tulijat syrjäytyvät ja pääsette jälkiviisaasti sanomaan, ”me varoitimme ghetoista!”

Nyt esitetään temppuja, joilla Suomesta yritetään tehdä vähemmän houkutteleva. Jo uutiset Suomen aikomuksesta leikata turvapaikkahakijoiden tulorahaa voi houkutella ihmiset tulemaan tänne. Moni saattaa ajatella, että koska rahaa vähennetään, ehkä työtä on tarjolla. Tuskin pari euroa vähemmän tai enemmän vaikuttaa siihen, mihin ihmiset menevät ja mihin eivät. Suomen maantieteellinen asema ja tuntemattomuus eivät houkuttele.

Kansalaiset Suomessa ja Euroopassa eivät mene lankaan silmänkääntötemppuihin ja löysiin argumentteihin. Nykyisin moni etsii itse tietoa. Kansalaiset kääntävät katseensa populistisista puheista apua tarvitseviin. Eläköön humanismi!

Noh, onhan myös niitä pieniä mielenilmauksia, kuten harjavaltalaiset ”patriootit” joiden kuvassa oli tuhrittu Suomen lippu. Kauniiseen ja arvokkaan Suomen lippuun olivat he itse maalanneet numeron ja kirjaimen! Missä kunnioitus omaa lippua kohtaan?

Eilen televisiossa oli mainos konserttiin turvapaikanhakijoiden hyväksi, Ympäri Eurooppaa ihmiset keräävät tavaroita ja osoittavat mieltään sanoen, että turvapaikanhakijat ovat tervetulleita. Vuosi sitten ei sellaisia mielenosoituksia ja keräyksiä ollut edes kuvitelmissa. Eurooppa muuttuu, Suomi muuttuu myös siksi, että suuri joukko kansalaisista haluaa näin tapahtuvan. Fiksut selviävät voittajina kaikista haasteista. Riippuu siis meistä kaikista, kuinka tästä uudesta haasteesta selvitään.

Unelma8

Itähelsinkiläisen äidin viesti on selvä.

Hukkuneiden syyrialaislasten valokuvista

Pressiklubin Facebookin seinällä on avaus, joka koskee niitä kuvia hukkuneesta syyrialaisesta pikkupojasta, jotka on levitetty sosiaalisessa mediassa.

”Kuvat hukkuneesta lapsesta ovat niin ahdistavia, että ainakin itseni on melkein mahdotonta katsoa niitä. Toisaalta se, että jonkin näkeminen tuntuu pahalta ei tietenkään voi olla syy katsoa poispäin. Lukemattomat muutkin lapset (kuten myös aikuiset) ovat joutuneet käymään läpi saman pakokauhun, pelon ja tuskan. Miten pelkuri minä olen, jos sanon, etten halua edes nähdä heitä ja sen myötä ajatella sitä, minkä he ovat joutuneet kokemaan ennen kuolemaansa?

Toisaalta, esittäisimmekö kuvia kuolleista suomalaislapsista? Asetammeko näillä kuvilla Syyrian lapset erilaiseen asemaan kuin suomalaislapset, enemmän objekteiksi ja vähemmän ihmisiksi, joilla on ilman muuta oikeus yksityisyyteen, kuolemassakin? Saattaa olla, että kuvat herättävät monia miettimään, mitä voisivat tehdä auttaakseen, mutta onko meillä silloinkaan oikeutta ottaa lasta, tai ketään ihmistä, tällaisen sanoman levittämisen välineeksi? Voisimmeko käyttää auto-onnettomuudessa kuolleen suomalaislapsen kasvoja liikenneturvallisuuden lisäämiseen, jos se säästäisi ihmishenkiä? Ellei, onko syyrialaislapsella vähäisempi oikeus yksityisyyteen?

Kuten sanottu, minä olisin taipuvainen painottamaan tätä jälkimmäistä tulkintaa ja nostamaan yksityisyyden suojan tärkeämmäksi kuin siitä luopumisella mahdollisesti saavutettavan hyvän. Mutta en ole varma.”

Moni keskustelija ymmärtää kuvien julkaisemista. Itse käännyn hiemän yksityisyyden suojaan puolelle ja siksi jätin tämä kommenttini siihen keskusteluketjuun.

Minulle tuli mieleen paheksunta Karina Hazardia kohtaan, kun hän sanoi jotakin kielteistä vainasta Tony Halmesta. Moni järkyttyi ja paheksui. Karina Hazard ei edes näyttänyt kuvia. Toisaalta on sekin mahdollista, että samat tyypit, jotka tuomitsivat  silloin, nytkin tuomitsevat syyrialaisten lasten kuvia.

Itse mietin millä oikeudella toisten omaisia saa kohdella propagandavälinenä. Tietenkin ne kuvat herättävät voimakkaita tunteita ja niiden kautta mietimme ehkä toisin tragediasta. Julma tapa herättää myötätuntoa. Hyvä kysymys on, että olemmeko niin kovasydämisiä, että tarvitsemme tuollaista ravistelua jotta edes vähäsen myötätuntoamme heräisi?

Koti on paras

Koti on siellä missä sydän on. Jotkut ihmiset kaipaavat läheistensä läsnäoloa ja rakkautta enemmän kuin muut ja ihan muuta. Toisille taas tavarat, raha ja niin sanotusti hyvä elämä on tärkeintä.

Hyvä elämä käsitteenä merkitsee kuitenkin eri ihmisille eri asioita. Jonkun hyvä elämä on oma katto päällä, perhe tai vain pieni maatilkku, jossa kasvattaa vaikkapa vain kiviä.

Siirtolaisten tulon keskustelussa saa vaikutelman, että Eurooppa ja erityisesti Suomi olisi niin mahtava, rikas ja hyvinvoiva paikka kuin vain paratiisissa voi olla ja siksi joko tänne ei saisi tulla turmelemaan paratiisia tai tänne saa tulla, koska tämä Suomi olisi maailman turvallisin paikka.

Olen oppinut rakastamaan Suomea ja oikeastaan en moiti Suomesta mitään. Sanon kuitenkin, että vaikka Suomessa ei olisi mitään vikoja, Suomi ei ole ensimmäinen maailman maista se, johon ihmisten pitää ehdottomasti tulla. Samalla tavalla se maa ei ole Ruotsi eikä Espanja, eikä Yhdysvallat eikä Haiti vaan se maa on se paikka, jossa ihmisellä on kotinsa, ystävänsä, sydämensä. Se paikka on se pieni paikka, jossa sydämellä kasvatetaan vaikkapa vain kiviä.

Saapuminen maahan ilman mitään ja ketään muuta tuttua tai vain lähinomainen tai tuleva sellainen (tai ei edes sitä) ja ilman kielen hallintaa, puhumattakaan asiantuntemusta kyseisestä maasta ja kulttuurista on kenelle tahansa haastava tilanne. On kuin saapuisi toiseen avaruuteen.

Varmasti moni tullut haluaisi lähteä takaisin, jos vain olisi minne palata. Jopa minä itse, jolla on ollut rakastavia ihmisiä ympärillä, monesti halusin luopua kaikesta. Kielimuuri, fyysinen ja henkinen kylmyys nakersi välillä intoa jaksaa olla täällä. Monilla ei ole koko ajan toista aikuista, joka tukee ja välillä kannustaa jaksamaan ja kun itse kuvittelee, ettei enää jaksa, se toinen aikuinen jaksaa ja saa toisen jaksamaan. Sota repii ihmisiä omasta kodeistaan. Pelko repii kodista, toivottomuus repii kodista. Miksi niin moni on revitty, hukutettu ja tukahdutettu?

Kun luen, että salakuljettajat hylkäsivät kuolleita veneisiin ja kuorma-autoihin ja toiset salakuljettajat hylkäävät satoja lapsia Ruotsin suurissa kaupungeissa, mietin, että noiden ihmisten piti jäädä sinne mistä lähtivät, mutta se sinne on sekin helvetti ja kuolema.

Minusta erehdymme kun kuvittelemme, että tulijoiden paras paikka olisi täällä tai siellä mistä he lähtevät. Mitä oikeutta meillä on määritellä, mikä on parasta toiselle? Tietenkin mielipiteensä saa sanoa. Paras paikka on se, jossa ihminen kokee olevansa kotona. Voimme auttaa lähellä ja kaukana olevia voimaan paremmin omassa elämässä, siellä ja täällä. Suoja ja hyvä elämä ei merkitse kaikille ihmisille taloudellista hyvinvointia vaan joskus vain sukua, ystäviä tai omaa pihaa, oma puuta, oma maata, vähän ruokaa, lämpöä, suojaa, omaa kiveä ja rauhaa.

Emme saa kääntää selkämme niille, jotka ovat päässeet tänne. He tarvitsevat ystäviä, tukea, opastusta, lämpöä, suojaa. Suomestakin voi löytyä myös heidän uusi koti.

Olkaa kuin kotonanne ja koittakaa kestää. Tämä yhteiskunta ei ole maailman helpoin.”,  Päivi Vettenranta, SPR:n vapaaehtoistyöntekijä