Kohti joulukuuta ja Nicaraguaa

Olen menossa Nicaraguaan äitiä ja muita sukulaisia katsomaan. Viimeksi kävin vuoden 2010 lopussa. On siis nyt korkea aika käydä siellä.

Osaan arvata mikä minua odottaa, ja pienen pikkukylän ja sen väen katsominen ja heidän elämänsä seuraaminen on vain monen vuoden jälkeen odotettava hetki.

Joulukuussa Nicaragua tuoksuu ruudille, juhlalle ja herkuille. Kuten Suomessa, Nicaraguassakin joulukuussa on muitakin suuria juhlia kuin joulu.

Tämä kirjoitus on siis kuin ilmoitus lukijoille tulevasta. En lupaa kirjoittaa joka asiasta, vaan jos ehdin, kerron mitä näen ja koen viimeistään palattuani Suomeen.

Välillä olisi mukava kertoa, mitä tähän asti en ole kovin paljon kertonut: Nicaraguasta ja muiden Keski-Amerikan maiden kulttuurista. Saattaa olla, ettei aihe ole eurooppakeskeisessä mediakentässä kovin kiinnostava. Noh, olen sanonut aiemmin, että jos vain yksi ihminen lukee kirjoituksiani on se sitten vaivan arvoista.

Anapueblo2.jpg

Achuapassa monta vuotta sitten.

 

Muuten, tämä on ollut omaishoitajien viikko. Ehkä moni muistaa käydä katsomassa omia vanhempia.

Mainokset

Elämä on kiitoksen arvoinen

Monesti toistin itselleni, että jos kuolema tulee nyt, olen valmis, koska elämäni on eletty hyvin. Paremmin ei olisi voinut mennä. Olin väärässä enkä enää sano niin. Tapahtui se, mitä piti tapahtua: kunnollinen ravistelu.

Ajoin pimeänä iltana pikkutiellä. Tulin kurviin ja menetin auton hallinnan, enkä kaikista yrityksistä huolimatta saanut autoa pysähtymään ja suoraksi. Näin autoni valui kuin saippua ojaan. Ojaan tultuaan auto kääntyi kyljelleen. Sähkötolppa jäi onneksi koskemattomaksi. Jossain vaiheessa ajattelin, että nyt lähtöhetki on koittanut ja silloin takerruin elämään.

Auton sivuikkuna, se ikkuna, joka oli vierelläni, sirpaloitui. Unohdin kaiken, tartuin katosta, pidin huolta, että pää ei osuisi mihinkään ja nopeasti poistuin autosta. Halusin kotiin lasten, perheen luokse. Halusin halata heitä ja kiitin taivasta ja tuulta ja kaikkia jumalia siitä, että saan viettää vielä hetkiä perheeni kanssa. Hätähetkellä prioriteetit selviävät kirkkaina.

Hätähetkellä annat anteeksi kaiken ja pyydät anteeksi kaikkea, mitä on aiheuttanut muille pahaa oloa. Silloin riisuudut kaikista ylpeyden aiheista ja turhista ajatuksista.

Elämä, joka oli vain elämisen arvoinen, muuttui yhtäkkiä niin kalliiksi lahjaksi, että sitä pitää rakastaa. Joskus erehdymme pahasti ja valehtelemme itsellemme. Elämä ei ole kyse vain meistä, se ei ole vain meidän, vaan myös se kuuluu niille, jotka rakastavat meitä ja joita rakastamme.

Kiitoksia kolmelle ohikulkijalle, jotka pysähtyivät katsomaan, ettei mitään pahaa oli tapahtunut. Kiitoksia ja halauksia nuorehkolle miehelle, joka toi minut kotiin asti.

Hyvää joulun odotusta kaikille!

velas2